Loppu - vai onko sittenkään?

Sanani on melko tylsä, mielikuvitukseton ja liian yksinkertainen. Näin ajattelin aluksi, vaikka sisälläni tiesinkin etten muuta sanaa voinut itselleni valita. Mutta miten tyhmä olinkaan miettiessäni näin, sillä kirjoittaessani sanani tasa-arvo ensimmäistä kertaa googlen hakukoneeseen tajusin, että sanani ei ole
a) tylsä
b) mielikuvitukseton
c) ainakaan millään tapaa liian yksinkertainen.

Tasa-arvo on siinä suhteessa kovin mielenkiintoinen, että jokaisella on aivan oma käsityksensä siitä mitä se tarkoittaa. Blogin alkutaipaleella ajatusmaailmani oli melko rajallinen, mutta mitä enemmän postauksia teki sitä enemmän löysin ja sisäistin muunlaisia tasa-arvoja. Opin ymmärtämään joitain niistä, kun taas jotkut jäivät täysin pimentoon, mutta niin sen ehkä täytyykin mennä. Tärkeintä on nimittäin ymmärtää itse mitä tasa-arvo merkitsee. Löysin kuitenkin aivan uusia puolia, ja huomasin, että sanani piilee lähes kaikkialla ja sillä on niin monta muotoa, että joskus sitä on jopa hankala löytää. Sen takia sen aina löytäessään se kiehtoo yhä uudestaan ja uudestaan. Itse asiassa vasta postauksia tehdessä ymmärsin esimerkiksi sen, että tasa-arvo ei ole pelkästään ihmisten ja sukupuolten välillä niin kuin se useasti mielletään. Tasa-arvo on kaikkien välillä.

Alkuvaikeuksien jälkeen blogin tekninen tekeminen muuttui helpoksi. Osasin julkaista, tallentaa ja muokata. Sisällöllinen puoli oli joissain määrin helppoa, mutta välillä myös äärimmäisen vaikeaa. Kuva-analyysiä en tahtonut mitenkään saada aikaiseksi, sillä sellaista kuvaa, jota etsin ei mistään löytynyt. Tämä mielestäni myös näkyi lopputuloksessa jonkin verran. En olisi saanut lähteä etsimään sitä tiettyä vaan antaa oikeanlaisen kuvan putkahtaa esiin sille otollisena hetkenä. Miellyttävintä oli kirjoittaa aivan ensimmäinen postaus. Omakohtaisista asioista on aina niin luontevaa lähteä liikkeelle eikä kirjoittamista meinaa millään lopettaa. Tärkeintä tässä kaikessa blogityöskentelyssä oli se, että minulla oli aikaa. Aikaa niille kaikille sanani eri muodoille, runolle, novellille, kuvalle... Kuukaudessa ehti sisäistää, tulkita ja kyseenalaistaa.

Olen oppinut matkan varrella suunnattomasti. En pelkästään omasta sanastani, mutta myös muiden sanoista. Toisten tekstien lukemisesta sai aivan uusia puolia omaan työskentelyyn ja tulkintaan, sillä huomasi, kuinka jokainen näkee jotain sellaista mitä itse ei näe. Erilaiset perspektiivit ovat aina mielenkiintoisia, ja oma mielipiteeni on se, että parhaiten oppii myös muiden näkemyksiä kuuntelemalla. Oli todella avartavaa lukea Ellin ja Viivin kirja-arvostelut, joiden pohjana oli sama kirja kuin minulla, mutta näkökulma aivan toinen. Miten erilaisia asioita samasta teoksesta voikaan saada irti! Kehityin mielestäni varsinkin arvostelun ja novellin kirjoittajana. Lisäksi en ollut aikaisemmin kovinkaan tarkasti tulkinnut kuvia, joten sen tekeminen oli uutta.

Kaiken kaikkiaan matka sanani on kanssa on tuntunut kovin lyhyeltä. Eikö juuri ollut elokuu, kun tuskailin kaikkien blogger-ohjelmien kanssa ja ärsyynnyin, kun kuvat eivät menneet siihen kohtaan mihin halusin. Lyhyt tai ei, niin ei ainakaan tyhjää täynnä. Olen tehnyt niin paljon ja löytänyt niin monen monta hienoa asiaa ja näkökulmaa, etten voi kuin vain olla tyytyväinen. Sitä paitsi, tämä oli vain osa matkaa. Tasa-arvon kanssa kun tulee elämään koko elämänsä.

Yksi apukysymyksistä tätä postausta varten oli "Miltä oma sana tuntuu koko projektin jälkeen?" Tykkään tuosta lauseesta, sillä tosiaan hyvin vahvasti tuntuu, että se on juuri oma sana, oli ennen blogin alkua ja myös sen jälkeen. Se on vain saanut uusia puolia ja avartanut reviiriään. Olen aina ollut sitä mieltä, että ilman tasa-arvoa ei ole mitään, siis ei yhtikäs mitään. Ei ihmisiä, ei luontoa, ei elämää. Sanan tärkeys on kasvanut blogitien varrella ja voin olla varma, että tasa-arvo säilyy yhtenä tärkeimmistä päämääristäni elämässäni.

"I don't care who you are, what you have done, where you come from; I'll respect you until you give me a reason not to."

Kiitos ja kumarrus :)

Kuva ja sitaatti: weheartit.com

”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?”

Sitaatti: Minna Canth

Oikein hyvää tasa-arvon päivää kaikille :)

Järki, tahto ja omatunto tekevät meistä ylivertaisen, mutta samalla vastuullisen.

”Näinkö se siis tehdään? Kun toisella on jotain, mitä haluat, teet hänestä vihollisen. Sitten on oikein ottaa se.”

Kun merijalkaväen sotilas, veteraani Jake Sully päätyy korvaamaan surmattua kaksoisveljeään avaruustutkimusalukselle, ja pääsee tutustumaan Pandoran planeettaan, mikään ei mene niin kuin hän olettaa.

Eletään vuotta 2154. Ihmiskunta on tuhonnut oman maapallonsa, ja ainoa toivo uudesta alusta on matkustaa haalimaan luonnonvaroja muualta. Pandoran planeetalla ainoa ongelma kaivosyhtiölle on alkuperäiskansa na'vit, jotka varjelevat luontoaan ja siellä sijaitsevia älymetalli-ilmeentymiä henkeen ja vereen.

Jake Sully eksyy matkallaan Pandoran luonnossa ja lopulta törmää naispuoliseen na'viin, nuoreen ja kauniiseen Neytiriin. Tämä lupaa opettaa miestä kansan tavoille. Jake saa tehtäväkseen tutustua alkuperäiskansaan, ja saada heidät suostuteltua yhteistyöhön ihmisten kanssa. Hänellä on kolme kuukautta aikaa saada tietoa na'veista ja Pandoran luonnosta käyttäen apunaan avataria. Avatar on na'vin ja ihmisen dna-yhdistelmästä valmistettu mentaalisen linkin avulla hallittava virtuualikeho. Siinä ajatukset ovat ihmisen ja vartalo na'vin. Kutakin avataria voi hallita ainoastaan se, kenen dna:ta siihen on yhdistetty. Jake Sully päätyy tehtävään, sillä hänessä on samaa dna:ta kuin kaksoisveljessään. Kolme kuukautta on lyhyt aika. Jos sopimusta na'vien kanssa ei synny, asia ratkotaan asein. Mitään ei jätetä jäljelle.

Avatar on visuuaalisesti näyttävä kahden ja puolen tunnin elokuvaelämys, joka läimäyttää ihmiskuntaa kovaa kasvoille. Onko meidän aika katsoa peiliin ja miettiä näyttääkö tulevaisuutemme samalta? Miten pitkälle olemme valmiita menemään sen vuoksi, että saamme sen mitä itse haluamme? Jake Sullyn tehtävä laittaa hänet moraalisesti ahtaalle. Hän painottelee sen välillä, mitä hänen halutaan tekevän ja sen, mitä sydän sanoo. Samalla hän oppii alkuperäiskansan tapoja, ja hänelle alkaa valjeta, ettei ihmiskunta ole välttämättä kaikista viisain ja mahtavin. Na'vien suhde luontoon ja sen energiaan on jotain sellaista, mitä ihmiset eivät ole koskaan ehtineet löytää.

Koti. Onko se enää tutkimusaluksella vai planeetalla, jossa Jake on tottunut elämään?

Vihollinen. Miten tunnistaa vihollinen tilanteessa, jossa tutuissa ja turvallisissa on yhtäkkiä alkanut piillä uhka, ja tuntemattomista onkin tullut tärkeitä ja rakkaita? Monet kysymykset saavat vastauksia, mutta niiden hinta on suuri, ja ne vaikuttavat jokaisen elämään.

Roolisuorituksissa parhaiten onnistuu tohtori Grace Augustinea näyttelevä Sigourney Weaver, joka omaa henkilöhahmonsa äidillisyyden ja intohimon na'veja kohtaan vahvasti. Inhimillinen ja sympaattinen Augustine johtaa na'vi-operaatiota, ja kaivosyhtiölle tämä vahva ja omapäinen nainen on lähes yhtä suuri ongelma kuin itse alkuperäiskansa. Päähenkiösuoritukset ovat myös onnistuneita. Zoë Saldaña tekee loistavaa jälkeä, ja pystyy luomaan vakuuttavan, itsenäisen ja vahvan Neytirin hahmon. Sam Worthington puolestaan osaa hienosti tuoda esiin Jake Sullyn kamppailun oikean ja väärän välillä, ja näyttää tämän inhimillisen puolen. Jaloistaan halvaantuneen sotilaan näytteleminen on haastavaa, mutta Worthington onnistuu saamaan siitä uskottavaa. Kaivosyhtiön turvajoukkojen ns. ”pahasta pomosta” Miles Quaritchista (Stephen Lang) on tehty turhankin ronski, mutta hän ajaa asiansa juonen pahiksena.

”Ihminen asetetaan muun luomakunnan yhteyteen, ei sen yläpuolelle, hänellä ei ole oikeutta alistaa ja tuhota."

"Ihmisellä on kyky hallita ja muokata maailmaa, mutta myös vastuu tekemisistään.”

Viime lukukauden uskonnonkokeeseen ei ollut hirveästi aikaa lukea, mutta nämä lauseet koealueesta jäivät viimeisinä iltoina kuitenkin mieleeni. Harmi vain, että juuri niitä ei kysytty kokeessa :) Lauseet tiivistävät mielestäni vahvasti sen millä tavalla meidän tulisi toimia ja ajatella, jotta se mikä elämässä on tärkeää, toteutuisi mahdollisimman hyvin jokaisen osapuolen kohdalla. Eriarvoisuutta koetaan usein ihmisten välillä, mutta viime vuosikymmeninä huoli ympäristöstämme on herättänyt ihmisiä siihen, miten eriarvoiseksi olemme itsemme luonnon suhteen asettaneet.

Tulevaisuuselokuvat ovat usein naurettavia niiden todenmukaisuuden puuttumisen ja monimutkaisen tieteen vuoksi, omakohtaisena kokemuksena sanottakoon mm. Apinoiden planeetta. Avatar on ideallaan ja toteutuksellaan uskottava ja helposti ymmärrettävä poikkeus. Se on upea ja koskettava muistutus siitä mihin itsekkyys ja ihmisten tahto hallita voi johtaa. Se on samalla tarina rajoja tuntemattomasta rakkaudesta, luottamuksen voittamisesta ja siitä miten moraali meitä ohjaa. Na'vien suhde luontoon ja ympäristön kauneuteen on jotain hyvin ainutlaatuista ja kadehdittavaa. Ajattelu ja toiminta, jossa pyritään yhteiseen hyvään, ja kaikille yhtäläisiin oikeuksiin, on loppuen lopuksi kaikille parasta. Elokuva herättää meidät siihen, että on aika toimia niin ennen kuin on liian myöhäistä.

Avatar on ehdottomasti niiden kahden ja puolen tunnin, monen nenäliinan, liikutuksen, vihan ja onnellisuuden hetkien, sekä sotkeutuneiden ripsarien arvoinen.

*****

Avatar, 2009, ohjaus James Cameron
kuvien lähteet: www.amazon.com, www.wallse.net

Suomalainen voittaa aina

1969

Tuijottavat silmät, kaikki kohdistuneina häneen, poikaan, joka seisoi luokan edessä punaisessa villapaidassa ja vihreissä samettihousuissa. ”No niin lapset, kuunnelkaapa”, opettaja sanoi mairea hymy huulillaan. Hänkin tuijotti. Silmälasien takaa loistavat kirkkaansiniset silmät arvioivat lasta päästä varpaisiin ennen kuin hän jatkoi. ”Tässä meillä on Henry. Henry on tullut tänne kaukaisesta maasta, jonka nimi on Biafra.” Oppilaat katsoivat uteliaina poikaa ja joku osoitti häntä näyttävästi sormellaan kuiskaten samalla vierustoverilleen jotain. ”Biafrassa oli paljon nälänhätää ja suuri kansanmurha, jonka vuoksi moni suomalainen pelasti sieltä lapsia turvaan tänne koti-Suomeen. Tällaista kutsutaan adoptioksi...” Opettajan puhe meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Etupenkissä istuva poika kuiskasi kaverilleen: ”Katso sen ihoa.”

1972

Hihittelyä luokassa, hikoavat kädet, pälyilevät silmät. Pian se olisi, hänen vuoronsa puhua. Mallan vuoro oli häntä ennen. Oi miksi, miksi hänellä oli juuri tuo kohta? Häntä muutenkin ujostutti puhua niin monen ihmisen edessä ihan yksin. Eikö opettaja voisi antaa puheenvuoroa jollekin toiselle? Hän ei halunnut olla tässä luokassa, hän halusi pois.Hän halusi kotiin äidin luokse. Luokka hiljeni. Poika katsahti ympärilleen havahtuen hermostuneista ajatuksistaan. ”No, mutta Henry, sehän on sinun vuorosi”, opettaja sanoi hymyillen, mutta katsoessaan tätä silmiin ei poika voinut olla varma oliko se kilttiä vai pahaa hymyä. Hiljaa vavisten ääni kantautui pienen toisluokkalaisen suusta. ”Nee-ke-ri pe-see kas-vo-jaan vaan ei se val-ke-ne mil-loin-kaan”, tämä luki aapisestaan. Lisää hihittelyä, nyt jo paljon äänekkäämpää. Se oli ohi. Hän oli lukenut. Poika vajosi osittain pulpetin alle.

1973

”Mitä on tapahtunut, Henry?” äiti tivasi. Kukallinen pöytäliina kirveli silmiä, mutta poika ei nostanut katsettaan. ”Kulta, sinun on pakko kertoa, eihän asialle voi muuten tehdä yhtään mitään”, äiti jatkoi. ”Eihän sille muutenkaan voi”, kuului pojan hiljainen ääni vasten pöytää. Se sisälsi pienen pojan pelkoa ja epätoivoa. Hän tunsi äidin istuutuvan viereensä ja kohottavan hänen kasvonsa ylös. Itkusta punaiset silmät kohtasivat äidin vihreät, suuret ja sydämelliset silmät. ”Kaikelle voi aina tehdä jotain. Elämässä täytyy välillä taistella, jotta asiat toteutuvat. Minä taistelin sinusta, että saisin juuri sinut lapsekseni enkä luovuttanut!” äiti huudahti ja hänen hiustensa tumma sävy korostui niiden heilahtaessa vaaleaa ihoa vasten. Hän oli todella kaunis. ”Me kohtaamme aina vastoinkäymisiä, mutta oikealla asenteella niistä selviää. Puhu minulle”, äiti pyysi vielä kerran.

1975

Hän sai suunsa ajoissa kiinni, kun tunsi päänsä kastuvan johonkin märkään. Silmiään hän ei uskaltanut avata, sillä ei halunnut kohdata todellisuutta. Älä vain hengitä, älä vain hengitä. Jaksa vielä hetki, sinun on pakko. Seban sormet puristivat niskasta, kädet tarrautuivat niin lujaa kiinni istuimen reunoille kuin vain ikinä pystyi. Sitten se loppui, ote hellitti. Hän sai ilmaa, suussa maistui pahalta. Ovi kalahti ja hän jäi makaamaan kaakeleille lukitun vessakopin lattialle. Vesipisarat noruivat hiuksista olkapäille. Ne olivat ottaneet hänen viulunsakin, kotelo näkyi lavuaarin alla tyhjillään. Koulupäivän viimeiset kellot pirahtivat soimaan.

1978

”Tämä oli viimeinen tikki!” kirkui äiti rehtori Pöystille. ”Minä en siedä tällaista eikä siedä poikanikaan! Tästä on tultava loppu. Kuulkaa, minulla on juridista valtaa enemmän kuin uskottekaan ja minä aion kyllä tehdä tästä jutun",-”Äiti älä!” poika keskeytti, mutta se tepsi vain hetkeksi. ”Kuule, Henry minä en lopeta!” äiti paasasi ja sitten hän kääntyi takaisin rehtorin puoleen. ”Jos te ette pysäytä tätä te tulette katumaan syvästi, sillä minun pojastani, minun ikiomasta pojastani tulee vielä jotain suurta, ja silloin sinä ja kaikki muut, te tulette ja kerjäätte polvillanne hänen edessään!” Siihen äiti lopetti, hän oli aina ollut kovin tempperamenttinen. Hän otti poikaa kädestä ja retuutti tämän ulos koululta.

1979

Äiti makasi sängyllä. Hän oli laihtunut puoleen entisestään ja vaalea iho oli muuttunut entistä kalpeammaksi. Mutta hymy oli yhtä suuri. ”Henry, sinä tulit. Eikö sinun pitäisi olla lukemassa biologiaa?” äiti ihmetteli. Oli ylioppilaskirjoitusten aika. Hän ei ollut lopettanut ohjeistamista ja hoivaamista, vaikka syöpä oli yrittänyt tehdä hänestä juuri tuon ohjeistamisen ja hoidon kohteen. ”Ihan kohta”, poika vastasi äitinsä kysymykseen ja istahti vuoteen reunalle. Äidin hengitys kähisi katkonaiseksi.

1979

Hän itki. Lujaa. Kattolamppu meni rikki ja lensi päin seinää pirstoutuen sadoiksi palasiksi.”...tämä nainen teki juridiikan saralla merkittävää työtä nuorten oikeuksien parissa ja sai ensimmäisenä naisena kansainvälisen oikeusasia-palkinnon sekä auttoi valmistelemaan eduskunnan hyväksyttäväksi useita rasismin vastaisia lakiesityksiä...” Nuori mies otti radion ja paiskasi senkin päin seinää.

Lakitoimistossa oli hiljaista.”Tämä laatikko on osoitettu sinulle”, sanoi juristi ja ojensi nuorukaiselle pienen ruskean puulaatikon, joka oli sidottu naruilla kiinni. Nauhat avautuivat helposti ja mies raotti puista kantta, jolloin laatikon sisältä paljastui lyhyt viesti. Se oli kirjoitettu haparoivalla käsialalla.

”Henry,

minä tiedän, että kuolen. Lääkärit yrittävät peitellä sitä ja niin yrität sinäkin, mikä on ihanaa, sillä näen, että haluat suojella minua. Vaikka minä lähden en ole siltikään kovin surullinen, sillä tiedän tehneeni kaikkeni sinun hyväksesi. Henry, sinulla on vahvat lähtökohdat siihen mitä haluat tehdä. Sinä olet voimakas, uskalias, rohkea, nöyrä ja rakastettava ihminen. Sinä saat elämässäsi mitä ikinä vain haluat.

Rakkaudella,

äitisi”

Yhtäkkiä oli helpompi hengittää.

2012

Samassa silmäni rävähtivät auki. Katseeni kiersi ympäri huonetta ja tajusin olevani kotona, omassa sängyssäni. Ikkunasta näkyi pelkkää pimeää eikä ihme, sillä katsoessani rannekelloa se näytti vasta puoli viittä. Hengitykseni alkoi pikku hiljaa tasaantua ja yritin tsempata itseäni. Tästä tulisi pitkä ja merkittävä päivä, siitä olin varma. ”Henry?” oikealta puoleltani kuiskattiin. Amanda oli hereillä. Silmät sirrissä vaimoni katsoi minua ja kysyi: ”Onko kaikki hyvin? Sinä näytät jotenkin... usvaiselta.” Taas noita taiteilijoiden käyttämiä adjektiiveja, joista en tajunnut mitään. Usvaiselta? ”Tiedätkös, kuulostaa jotenkin oudolta, mutta näin juuri unessani elämäni kamalimmat ja merkittävimmät tapahtumat pikakelauksella”, naurahdin, ja Amanda otti kädestäni kiinni huokaisten samalla. ”Tiedän, että tämä päivä jännittää sinua ja arvaa jännittääkö minua myös! Mutta nyt meidän on pakko nukkua, herätys on vasta kolmen tunnin kuluttua, sinun täytyy olla tänään pirteänä”, Amanda sanoi, antoi suukon nopeasti poskelleni ja nukahti viereeni. Hänellä oli täydelliset unenlahjat. Minä puolestani valvoin. Ne kolme tuntia olivat elämäni pisimmät.

Murot liikahtelivat maidossa, kun pyörittelin lusikkaani kulhossa. Amandan voileipä siirtyi lautasen vasemmasta reunasta oikeaan, muttei suuhun. ”Tämä päivä on erittäin mielenkiintoinen, sillä Suomen 12. presidentinvaalien toinen kierros järjestetään tänä sunnuntaina. Ennakkosuosikkeina pidetyt kokoomuksen Eeli Sillanpää sekä vihreiden Henry Montgomery ovat siis tällä kierroksella mukana. Kiinnostavaa on myös se, että nämä ovat ensimmäiset presidentinvaalit lakiuudistuksen jälkeen, jonka myötä myös muut kuin syntyperäiset suomalaiset saavat asettua ehdolle...” ”Laitetaanko radio kiinni?” Amanda kysyi nähdessään tuskaisen ilmeeni. Nyökkäsin ja siirsin murokulhon jääkaappiin.

Rannekelloni näytti kuutta. ”Voi kamala, voi kamala, minä kuolen”, Amanda dramatisoi vieressäni, kun astuimme sisään Tavastialle, jossa vaalivalvojaisiani oli valmisteltu jo koko päivä. ”Hei, ethän sinä ole edes ehdolla”, naurahdin, ja samassa joku otti valokuvan, ja Sari riensi luokseni. Hän oli avustajani, päälle viisikymppinen rouvasihminen, joka oli aika rasittava ja höpöttäjä aika ajoin, mutta tiesin hänen olevan myös luotettava. ”No niin, no niin, kaikki on nyt valmista ihan justiinsa, vielä olisi muutama haastattelu tässä", Sari touhotti.  "Tuolla on yle ja tuolla mtv3, ja mikset muuten vastannut puhelimeen puoli tuntia sitten kun tarvitsin mielipiteesi lautasliinojen kuvioinnista?” Sari ohjasi meitä peremmälle.”Niin ja täällä on muutama henkilö, jotka varta vasten tahtoivat tavata sinut ja minä lupasin, että puhut heille...” Amanda pyöräytti silmiään huvittuneesti ja otti kädestäni paremman otteen, kun Sari ohjasi meidät takahuoneeseen.

Avatessani oven silmäni eivät olleet uskoa näkemäänsä. Minun ikäiseni viisi miestä, muutama heistä pukuihin sonnustautuneena, yhdellä valtava parta, seisoivat siellä. Tuo parrakas mies ojensi kättään minua kohti. Tartuin siihen ja haistoin samalla vahvan viinan ja tupakansekaisen tuoksun. ”Seba, mitä sinä täällä teet?” kysyin ilmeettömästi. En tiennyt miten reagoida, sillä en tiennyt mitä he halusivat. Viimeöisen painajaiseni rippeet alkoivat pyöriä mielessäni samantien. ”Minä..” Seban ääni oli käheä ja siinä maistui vahvasti elämä ja kokemukset, mutta myös jokin sellainen mitä en siinä ollut aiemmin huomannut. Katumus. ”...Niin. Halusin vain tulla sanomaan tässä ennen näitä vaalihärdelleitä, että.. että sinusta tulisi hyvä presidentti.” Katsoin häneen hieman ihmeissäni. ”Kiitos, arvostan sitä kovasti.” Olimme pitkään hiljaa. Seba yskäisi välillä ja kiinnitin huomioni muihin miehiin. Hekin näyttivät tutuilta. Tunnistin vanhat kiusaajani Antin, Johanin, Antonin ja Masan, osan paremmassa kunnossa, osan vähän huonommassa. Viimein Seba ryhdisti asentoaan ja sanoi: ”Minä äänestin sinua.” Hämmästyin enkä osannut peitellä sitä, mutta ei sillä ollut mitään väliä. Seba ja muut tekivät lähtöään. Vielä ovelta tuo parrakas mies kääntyi puoleeni ja kuiskasi: ”Ja anteeksi. Anteeksi niin helvetisti että tehtiin mitä tehtiin.” Sitten hän meni, mutta se ei minua haitannut, sillä minut valtasi vapautunut olo ja mieli, ja samassa minun teki kovasti mieli mennä valitsemaan Sarin kanssa lautasliinoja.

Kello 21.08. ”Ja nyt meillä on viimein selvillä toisen kierroksen vaalivoittaja ja samalla Suomen kahdestoista presidentti!” kuulutti lukija. Amanda jaksoi hymyillä vierelläni, kun oma ilmeeni muistutti sitä enää kaukaisesti. ”Kävi miten kävi, olet ollut niin loistava”, Amanda kuiskasi korvaani. Sydämeni tykytti enemmän kuin ikinä ja silloin muistin äidin kirjeen, sen pienen viestin siinä puisessa rasiassa, jonka olin saanut joskus kauan sitten. Kokeilin vaistonomaisesti taskuani ja siellä tuntui jotain rapisevaa. ”Tiesin, että tarvitsisit sitä”, Amanda sanoi ja vinkkasi silmää. Pieni paperinpala rypistyi kädessäni ja kun kuvani ponnahti televisioruudulle Suomen 12. presidentti-otsikon yläpuolelle, minä pyörryin.

Justice is when you can live with other people but not in their lives.

http://www.ibelieveinadv.com/commons/amnesty-olympic-games-1.jpg

Tämä kuva ei ole kaunis.

Tämä kuva ei ole viihdyttävä.

Tämä kuva ei naurata.

Tämä kuva ei tee meistä onnellisia.

Mutta tällä kuvalla on sanoma.

Moraalimme on sitä mieltä, että kaikki on vinksallaan ja meitä kuvottaa. Meillä jokaisella on näkemyksemme siitä, minkäarvoisia ihmiset ovat toistensa nähden. Tasa-arvolla on monet kasvot ja tässä näet niistä yhdet.

Vaikka kuva on pelkkä kaksiulotteinen esitys jostain, se ei ole koskaan mykkä. Se haluaa kertoa meille jotain, saada ehkä meidätkin puhumaan ja pohtimaan. Se tahtoo herättää meissä tunteita, olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Tämä kuva ei ainoastaan kerro. Se huutaa. Voin kuulla kylmän uimahallin ontoista seinistä kaikuvan äänen ja hengenvedon, joka yrittää sinnikkäästi pitää kiinni elämästä.

Värit ovat ankeat, likaisen ja harmaan uimahallin seinät ja katto eivät erotu juurikaan. Se luo kontrastia kuvan etualalla kituvalle ihmiselle, itsellemme niin normaaliin ympäristöön täysin kuulumattomalle asialle. Kontrastit erilaisuuksien välillä ovatkin tämän kuvan vahvuus, joka saa katseen kiinnittymään siihen. Tavallisuus ja omituisuus, tyyneys ja tunteiden myrsky, paljas ja peitetty, vaalea ja tumma. Tunnelma on painostava ja kuvaan luo vaikuttavuutta sen täydellinen ajoitus. Kuvakulmasta näkee kuinka vesi noruu pitkin likaisia kasvoja juuri kun keuhkot saavat pitkästä aikaa ilmaa ja suu aukeaa. Lisäksi ihon punoittavat arvet ja painaumat erottuvat selvästi. Jokainen tarkoituksella valittu seikka huomataan.

Ihmisillä on tapana piilottaa kielteisiä tunteita, jotka halutaan pitää sisällään. Mainonnassa esiintyy hymyileviä kasvoja, sillä ilo ja onnellisuus on helppo tuoda esille, mutta lapsellisesti tuudittaudumme siihen, että mitä emme näe, ei ole myöskään olemassa. Kärsimystä ja tuskaa saatetaan esittää vertauskuvallisesti, mutta tässä kuvassa kituminen tulee konkreettisesti silmiemme eteen, emmekä voi sulkea sitä pois. Tämän takia kuvan ihmistä voi olla jopa vaikea katsoa. Valitsin sen juuri tuon suoruuden takia. Itseäni enemmän huvittaa kahden poliisin ilmeet, mutta heti kun uhria vilkaisee huvittuneisuuteni katoaa. 

"What is the meaning of life? To be happy and useful."

-Tenzin Gyatso, 14. dalai-lama

Kiinassa järjestettiin olympialaiset Pekingissä vuonna 2008 ja kyllähän isännöintimaan titteliä olikin odotettu. Mutta muuttivatko olympialaiset mitään? Ehkä sen, että Kiina pyrki nostattamaan kuvaansa länsimaissa peittelemällä ja kaunistelemalla mainettaan ihmisoikeuksien maahanpolkemisesta. Toivottavasti kaikki ei ollut pelkkää peittelyä. Amnesty International haluaa mainoskuvallaan muistuttaa, että voittavat kiinalaisurheilijat ja heidän riemunsa on kaukana todellisuudesta. Minkä taipaaleen on vaatinut heidän juoksunsa ensimmäisenä maaliin ja mikä tärkeintä, mitä on tapahtunut sillä välin muualla? Tätäkö?

Olemme kaikki yhtä arvokkaita ja meillä kaikilla on oma elämämme, josta saamme itse päättää. Meitä ei saa tuomita poliittisen tai uskonnollisen kantamme takia. Nämä syyt ovat olleet yhdet painavimmista, kun pohtii Kiinan toimintaa. Poliittisesti kommunismista erottuvat mielipiteet tukahdutetaan ja Tiibet taistelee heiveröisesti inisten vastaan puolustaen omaa uskontoaan. Onneksi ajat ovat muuttuneet Mao Tse-Tungin ajoista ja uskontoa saa jo jokseenkin harjoittaa, mutta sensuroidut sanomalehdet ja googlen tietojen pimittäminen kielivät siitä, että kaikki ei ole vielä kohdallaan.

"Anger is the enemy of nonviolence and pride is a monster that swallows it up."
- Mohandas K. Gandhi

Rikollisia rangaistaan, joskus syyttömiäkin. Mutta me kaikki olemme yhdenvertaisia. Rankaisemalla rikoksen tehnyttä ihmistä hänen arvoonsa kuulumattomalla tavalla alennumme hänen tasolleen ja toimimme yhtä rikollisesti. Mutta miten alas alennummekaan rangaistessamme viatonta uhria? Onko kuvan mies syytön vai syyllinen? Siitä emme voi olla täysin varmoja, mutta oli tai ei, hän on yhtä lailla ihminen kuin kaksi aurinkolaseihin verhoutunutta poliisimiestäkin.

"I am not a he. I am not a she. I am not a man. I am not a woman. I am not straight. I am not gay. It isn't black, it isn't white. It is me. It is unique. It will never be perfect, or great, or anything. Not until people learn to support, not tear down. Not until people speak up, instead of staying silent. But I will be strong. I will continue to fight for what is right: Equality."

- unknown 

Otsikko - tuntematon

Emasüda

Mutta sekään ei riittänyt. Ingelin piti saada mies, jonka Aliide oli nähnyt ensimmäisenä. Sen ainoan, jonka Aliide olisi halunnut. Olisi ollut kohtuullista, että Aliide olisi saanut edes jotain, että hänen kömpelö elämänsä olisi saanut edes miehen, jonka hän olisi halunnut, se olisi ollut oikein, edes sen kerran.

Aliide Truu on jo vanha nainen. Mies on kuollut, tytär asuu Suomessa, mutta Aliide herää joka aamu Viron maaseudulla, omassa kotitalossaan. Etikkakurkut täytyy valmistaa talven varalle, tomaatit pitää säilöä. Kaikki täytyy valmistaa joka syksy, vuodesta toiseen. Talvi-tytär tulee käymään jos tulee, mutta sen varaan ei kannata laskea. Tämä nimittäin asuu Suomessa eikä välitä tuon taivaallista omasta isänmaastaan. Mikä vahinko, Aliide harmittelee usein. Pihalla kasvaa sipuliomena-, kriikuna- ja luumupuut, joihin mehiläiset ovat tehneet pesän ja pihaan johtavan tien päässä kasvaa valtavasti hopeapajuja. Päivät sujuvat tuttuun tapaan radiota kuunnellen, omassa kodissa, elämän pienissä onnen hetkissä. Mutta eräänä päivänä elämän sekoittaa pihalle ilmestynyt mytty, nuori tyttö, joka repii auki turvallisen arjen ja päästää valloilleen kaiken sen, joka pitäisi unohtaa. Vuosisatoja kyteneet vanhat hiillostuneet, mutta eivät ihan vielä sammuneet muistot, jotka roihahtavat isoksi tunteiden paloksi. Jokaisella ihmisellä on oma elämäntarinansa, toisilla se on puhtoinen, toisilla synkkääkin synkempi, jollain se on sekava ja seuraavalla puolestaan yllätyksellinen. Mutta Aliide Truulla se on poikkeuksellisen syvä ja mielenkiintoinen.

-Levitä jalkoja.
Hän levitti.
-Enemmän.
Hän totteli. Pasa runkkasi hänen takanaan. Ruudulla mahakas mies työnsi kyrpäänsä kohti tytön kasvoja ja aikoi tulla tytön kasvoille.
Tytöllä oli hänen kasvonsa.
Tytön kasvot peittyivät spermaan. Toinen mies työnsi kyrpääsnä tytön sisään ja alkoi voihkia. Pasa laukesi, lämmin lima valui pitkin Zaran reisiä. Pasa veti housunsa kiinni ja meni ottamaan oluen. Tölkki naksahti auki. Pasan pitkät kulaukset kimpoilivat miltei tyhjässä huoneessa. Zara oli yhä kontillaan videon edessä. Polviin sattui.

Zara on vasta nuori typykkä. Vladivostokista Berliiniin päätynyt Zara elää tyttökommuunissa myyden itseään länsimaisille miehille verkkosukkahousut jalkojaan puristaen. Pasa on hänen pomonsa. Pasa hankkii asiakkaita, Pasalle hän on velkaa. Jos hän tanssii huonosti tai asiakas valittaa, velka kasvaa. Pasa vahtii, että kaikki sujuu. Vaikka Zara on vasta parikymppinen, hän on kokenut enemmän kuin moni muu. Oikea elämä tuntuu kovin kaukaiselta neljän seinän sisällä, mutta se ei estä Zaraa unelmoimasta. Jonain päivänä hän olisi muualla. Jonain päivänä.


Kun kaksi näin vahvaa persoonaa tapaa toisensa, asioista voi tulla monimutkaisia, mutta samalla kauniita, raakoja, tunteellisia, katkeria ja uskomattomia. Zaran löytäessä Aliiden myös Aliide löytää Zaran. Muistot palaavat pintaan eikä niitä voi enää piilotella. Mutta suurena nousee myös muistoista rakentunut ja jo nielty rakkaus, niin vahva rakkaus, että edes kirjan teksti ei pysty sitä loppuun asti kuvailemaan vaan siihen tarvitsemme omaa kykyämme rakastaa. Puhdistus osoittaa, kuinka monen muun elämään yksi ihminen voi vaikuttaa. Emme elä yksin, sillä jokaisella sanallamme, kirjoituksellamme, asenteellamme on vaikutusta johonkin toiseen. Tekemisistämme ja itsekkyydestämme joutuu vastaamaan aina joku, joko me itse tai joku muu. Mutta onko itsekkyys sittenkään aina vain oman edun tavoittelua vai voiko sillä ajatella myös jonkun muun parasta? Asioita ei voi paeta, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ihminen ei saa rauhaa ennen kuin hänen kiemuransa on selvitetty.

Puhdistuksen vahvimmat puolet ovat sen kerronnassa käytetyt useiden henkilöiden näkökulmat. Asiat näytetään useiden eri kantojen kautta, joka osoittaa ihmisten erilaisuuden ja omat tavat käsitellä asioita. Samalla rivien välissä osoitettu selkeä kannanotto yhteiskunnan eriarvoisuuteen ja muihin ongelmiin saa lukijan pohtimaan omia valintojaan ja sitä kuinka kiitollinen voi olla omasta paikastaan tässä maailmassa.


“Woman was taken out of man; not out of his head to top him, nor out of his feet to be trampled underfoot; but out of his side to be equal to him, under his arm to be protected, and near his heart to be loved.” 
-Marguerite de Valois


Sanani on tasa-arvo. Ensimmäistä kertaa lukiessani ajattelin kirjan hyvin pintapuolisesti, ainoastaan katkerana rakkaustarinana, jota itse en ikinä haluaisi joutua kokemaan. Toisella kerralla lukiessani ymmärsin kaiken aivan uudella tavalla ja huomasin, kuinka vahvasti kirja käsittelee useita aiheita, myös kipeitä sellaisia. Vaikka Aliide ja Zara ovat vain kaksi henkilöä he edustavat koko muuta kansaa. Neuvostoaikana eläneinä esiin putkahtaa vahva eriarvoisuus: ihmisten julma kohtelu, bandiittien (neuvostovastaisten) tappo, raiskaus ja pahoinpitely sekä orjuuttaminen. Kirjassa se on koko ajan läsnä, joka tilanteessa. Ihmiset nousevat toinen toisensa yläpuolelle ja niin monta kertaa sana katkeruus alleviivautuu rivien välistä. Miksi minulle kävi näin? Onko reilua, ettei minulle koskaan käynyt niin kuin hänelle? Asioista vaietaan, kuin niitä ei olisi olemassakaan. Itse vasta myöhemmin eläneenä pystyy silti kuvittelemaan kaiken ja ajattelemaan itsensä samaan tilanteeseen. Itselleni tuli vahva empatian tunne ja tahto hypätä sisälle kirjan tapahtumapaikkoihin, henkilöiden luo auttamaan heitä heidän valinnoissaan ja päätöksissän. Aika on parantanut osan haavoista ja kiitollisena voimme todeta jopa muutamien teoista haaleasti sumentuneen ja parantuneen, mutta kokonaan niitä ei voi ja saa kuitenkaan koskaan unohtaa. Nuoren Zaran tarina ottaa nimittäin vahvasti kantaa vielä tälläkin hetkellä naisten aseman eriarvoisuuteen ja heidän seksuaaliseen hyväksikäyttöönsä. Virossa tapahtuvat asiat saavat huomaamaan, että niin kaukana, mutta myös lähellämme on jotain, johon meidän täytyy puuttua. Meidän täytyy muistaa silti elää yhdessä optimismin kanssa. Kaikki mitä haluamme, on saavutettavissamme.

Mutta mikä ihmeen puhdistus? Mietin pitkään aivojeni perukoilla asti ajatuksia hakien mitä nimi pitää sisällään ja mitä se haluaa tässä ilmaista. Kirjassa monessa kohtaa ilmassa leijuu katkeruus ja syyllisyydentunto, jotka huutavat jotakuta, joka voisi tuhota ne. Eniten näen päähenkilöiden elämän sekasorron. Se vasta kaipaakin puhdistamista. Menneisyyden haamut ja pahat teot täytyy ensin tutkia kunnolla, selvittää ennen kuin ne voidaan hävittää. Pölyt ja vanhat tomut pitää puhdistaa, jotta kaiken voi aloittaa ja lopettaa puhtaalta pöydältä.

Puhdistuksen voima on sen yhteinäisessä sanomassa, joka kätkee sisäänsä niin paljon, että ajatukset saavat aivan uusia ulottuvuuksia. Se osoittaa, kuinka monimutkainen ja särkyvä ihmishenki oikeastaan onkaan.




Henkilökuva.

"We are all the same people with sinning hearts that make us equal."
-Emery, listening to Freddy Mercury

Minulla kesti kauan valita, sillä kirjan päähenkilöt, vahvat naiset ovat molemmat niin mielenkiintoisia. Lopulta päädyin Aliideen. Häneen siksi, että jokin vanhan naisen elämässä on sellaista, jota itse en ikinä halua nähdä tai kokea, mutta joka juuri siksi kiinnostaa ihan vain kirjan toiselta puolen katsottuna.

Aliide on pinnalta kova kuin kivi. Koko elämän ajan kasautunut katkeruus, turhat yritykset, tyytyminen huonompaan, koska parempaan ei ole mahdollista, on sen aikaansaanut. Alussa Aliide tuntuu etäiseltä, tympeältä, sydämettömältä. Onko hän sisältäkin noin kova? Ei, ei hän ole. Kirjaa eteenpäin lukiessa huomaa, kuinka inhimillinen olento Aliide oikeastaan on. Hän on halunnut sitä, mitä me kaikki haluamme. Onnellisen tulevaisuuden, jossa koemme, että saamme rakastaa. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitää. Mutta Aliiden vahvuus on sinnikkyys, joka voi koitua myös kohtaloksi. Hän jaksaa, läpi sodan, vihan ja syyllisyyden, vaikka puntarissa olisi jonkun toisen elämä, tavoitella sitä kaikkea, mitä hän ei ole koskaan saanut.

Puhdistus on siis myös rakkaustarina. Ehkei se onnellisin niistä, mutta sellainen se kuitenkin on. Aliide on hyvä peluri. Hän osaa peitota häviöstään aiheutuvat tunteet ja padota ne. Hän osaa vetää oikeista naruista saadakseen kaiken näyttämään päällisin puolin hyvältä. Mutta sisällä, siellä kytee voimista suurin, rakkaus. Vaikka on kiellettyä tuoda se esiin, se elää loputtomiin ja huonoina hetkinä Aliide sukeltaa syvälle omaan mieleensä, siihen elämään, jonka hän niin haluaisi. Hän haluaa sitä niin kovasti, että millään eikä kenelläkään ole mitään väliä.

Hans ei ollut sittenkään, ei edes tässä tilanteessa, lyönyt häntä. Hän olisi voinut, Aliide oli odottanut, että Hans tekisi niin, tempaisisi pöydältä pullon ja iskisi häntä sillä päähän tai mäiskisi lapiolla, mutta Hans ei ollut tehnyt sitä. Niin hyvä Hans oli, niin paljon hänestä sittenkin välitti. Kukaan ei ollut niin hyvä kuin Hans, Aliiden kaikkein kaunein Hans.

Mutta kivikin voi sulaa, kunhan saadaan riittävästi lämpöä. Edes Aliide ei ole niin kova, että ihminen, sellainen, joka viimein havahduttaa hänet elämänsä päätöksiin, ei sulattaisi ulkokuorta ja toisi esiin sisältä kumpuavat tunteet. Samalla huomaa Aliiden omaavan omantunnon, vaikka sellainen on tuntunut olevan pimennossa pitkään. Ei hän ollut niin hyvä äiti, ei hän halunnut siskonsa parasta, se nyt tuli tahtomattakin. Mutta kuitenkin, edes pienesti, Aliide on syyllisyydentuntoinen ja haluaa saada kaiken anteeksi.


Aliide on siitä erityinen, että hänen vahvuutensa heikentävät häntä myös osittain. Suuri rakastamisen kyky tuo hänen elämäänsä niin paljon ihanaa valoa samalla hukuttaen pahat muistot hetkeksi pinnan alle. Mutta vain hetkeksi. Vahva halu tehdä rakkauden eteen mitä tahansa, voi saada laiminlyömään elämän muut tärkeät arvot. Sinnikkyys vie häntä elämässä eteenpäin, mutta samalla se voi pysäyttää sen odottamattomalla tavalla. Yksi erikoinen piirre, jonka pistin myös merkille on Aliiden äidillisyys, joka ei osoittaudu kummoiseksi hänen omaan tyttäreensä kohdistamallaan toiminalla, mutta joka herää myöhemmin, vanhempana ja suurempana kuin koskaan.

Välillä minulle tuli outo tunne. Halusin itkeä, sillä olin niin surullinen siitä, millaisen elämän Aliide on elänyt. Se on kaunis, mutta aivan erilaisella tavalla. Kauneus on nimittäin vain pintaa, siloteltua sellaista. Kuoren alta paljastuu rosoisuus, johon kätkeytyy niin paljon historian hakkaamia raunioita ja vuosien takaisia vaiettuja sanoja, että niitä on vaikea edes käsittää. Herää ajatuksia siitä, miten paljon paremmin jollain toisella voi mennä verrattuna toiseen. Voiko sellaisen tapahtuman estää? Voimmeko joskus sanoa elävämme kaikki yhtä onnellisesti? Se riippuu meistä itsestämme ja siitä mitä haluamme ja mitä olemme valmiit tekemään.


Miten ihminen voi haluta niin paljon hyvää, muttei koskaan saada sitä? Mutta vastaus piileekin ihmisten erilaisuudessa. Ehkä me emme saaneet sitä, mutta entäpä jos Aliide sittenkin sai kaiken sen, jonka halusi? Sitä emme ehkä saa koskaan tietää.

Sofi Oksanen: Puhdistus, 2008

Kuva: Puhdistus - näytelmä 2007, www.hs.fi

Otsikko: emasüda (viro), suom. äidinsydän

Piglet: "How do you spell love?" Pooh: "You don't spell it, you feel it."

Tahdoin niin kovasti tuntea

sen,

mutta maailma on liian

yksinkertainen.

Vaikka kuuluisi olla samaa
kansaa,

yhtä ei oltu, vain punottiin

ansaa.

Ajassa taaksepäin kun

meni,

äitikin poikaansa jo ihmetteli.

Hänen kanssaan suostuin leikkimään

nukeilla

ja tarhassa kosimaan

sormuksella.

Koulussa asiat meni uusiin

kuosiin,

emme voineet nähdään moniin

vuosiin.

Hänen kuvansa jouduin

piilottamaan,

mut joka ilta sitä ryhdyin

kiillottamaan.

Lokerossani se turvassa

pysyi,

vaikka moni kaapilleni päästä

kysyi.

Yhtenä päivänä hän uskalsi

palata,

minun oli lämmin ja tahdoin

halata.

Maanantaina kaikki oli

toisin,

mitä oikein enää tehdä

voisin?

Kuvani oli

kadonnut

ja elämäni sisäänpäin

vajonnut.

Hän tuli vastaani

arasti,

kerroin joku hänen kuvansa minulta

varasti.

Eräs poika tuuppasi lujaa

selkään,

elämääni minä niin paljon

pelkään.

Hän tuli meille, esittelin

huoneen,

me sovimme kuuluvamme samaan

juoneen.

Hän näytti tähdet

taivaalta,

mut äidin ääni kutsui sisään

kalliolta.

Yön kauneus on niin
lumoavaa,
en rohjennut silmääni
ummistaa.

Kotona isä oli asiasta

kuullut,

oli minua kunnolliseksi aina

luullut.

Naamaani kovaa hän

iski

ja itki, miksen voinut olla

ihmisiksi.

Oven mä avasin silmät

sumussa,

surullisena, mut pian oisin

unessa.

Istuisin hänen

vierellään,

hän rakastaisi minua

mielellään.

Hän minua siellä

odottaisi,

ja hellästi hiljaa

lohduttaisi.

Me paikkaan, jossa ei häiritä
pääsisimme
ja koko maailman arvokkaana syliin
käärisimme.

Kuulen äidin huudon

edelleen,

vaikka tiedän jo minun kauan

matkanneen.

Linnut lentävät ja häntä viimein rakastaa

saan,

kaikesta voi tulla vielä

ihanaa.

Tää elämäni seisoo

tässä,

päättymistä

etsimässä.

Minun on ehkä

mentävä,

mutta tiedän, että se on

tehtävä.

Onneksi en ole

yksin,

me istumme kielekkeellä

vieretyksin.

Yhtä arvoikkaina ruumiimme

makaa,

tänään voimme yhdessä maailman

jakaa.

Meille tilaa ei ollut 
täällä,

siksi elämäämme jatkamme

ylhäällä.

Kauneimmat unelmat on kuulemma

pilvissä,

ehkä saan nähdä sen rakkaani

silmissä.

Suurin tuskani

helpottaa,

kun voin oman mieheni kanssa

nukahtaa.

Kuva: tumblr.com - Sometimes you can choose your prince and leave Sleeping beauty to sleep.
Otsikko: Nalle Puh :)