Loppu - vai onko sittenkään?

Sanani on melko tylsä, mielikuvitukseton ja liian yksinkertainen. Näin ajattelin aluksi, vaikka sisälläni tiesinkin etten muuta sanaa voinut itselleni valita. Mutta miten tyhmä olinkaan miettiessäni näin, sillä kirjoittaessani sanani tasa-arvo ensimmäistä kertaa googlen hakukoneeseen tajusin, että sanani ei ole
a) tylsä
b) mielikuvitukseton
c) ainakaan millään tapaa liian yksinkertainen.

Tasa-arvo on siinä suhteessa kovin mielenkiintoinen, että jokaisella on aivan oma käsityksensä siitä mitä se tarkoittaa. Blogin alkutaipaleella ajatusmaailmani oli melko rajallinen, mutta mitä enemmän postauksia teki sitä enemmän löysin ja sisäistin muunlaisia tasa-arvoja. Opin ymmärtämään joitain niistä, kun taas jotkut jäivät täysin pimentoon, mutta niin sen ehkä täytyykin mennä. Tärkeintä on nimittäin ymmärtää itse mitä tasa-arvo merkitsee. Löysin kuitenkin aivan uusia puolia, ja huomasin, että sanani piilee lähes kaikkialla ja sillä on niin monta muotoa, että joskus sitä on jopa hankala löytää. Sen takia sen aina löytäessään se kiehtoo yhä uudestaan ja uudestaan. Itse asiassa vasta postauksia tehdessä ymmärsin esimerkiksi sen, että tasa-arvo ei ole pelkästään ihmisten ja sukupuolten välillä niin kuin se useasti mielletään. Tasa-arvo on kaikkien välillä.

Alkuvaikeuksien jälkeen blogin tekninen tekeminen muuttui helpoksi. Osasin julkaista, tallentaa ja muokata. Sisällöllinen puoli oli joissain määrin helppoa, mutta välillä myös äärimmäisen vaikeaa. Kuva-analyysiä en tahtonut mitenkään saada aikaiseksi, sillä sellaista kuvaa, jota etsin ei mistään löytynyt. Tämä mielestäni myös näkyi lopputuloksessa jonkin verran. En olisi saanut lähteä etsimään sitä tiettyä vaan antaa oikeanlaisen kuvan putkahtaa esiin sille otollisena hetkenä. Miellyttävintä oli kirjoittaa aivan ensimmäinen postaus. Omakohtaisista asioista on aina niin luontevaa lähteä liikkeelle eikä kirjoittamista meinaa millään lopettaa. Tärkeintä tässä kaikessa blogityöskentelyssä oli se, että minulla oli aikaa. Aikaa niille kaikille sanani eri muodoille, runolle, novellille, kuvalle... Kuukaudessa ehti sisäistää, tulkita ja kyseenalaistaa.

Olen oppinut matkan varrella suunnattomasti. En pelkästään omasta sanastani, mutta myös muiden sanoista. Toisten tekstien lukemisesta sai aivan uusia puolia omaan työskentelyyn ja tulkintaan, sillä huomasi, kuinka jokainen näkee jotain sellaista mitä itse ei näe. Erilaiset perspektiivit ovat aina mielenkiintoisia, ja oma mielipiteeni on se, että parhaiten oppii myös muiden näkemyksiä kuuntelemalla. Oli todella avartavaa lukea Ellin ja Viivin kirja-arvostelut, joiden pohjana oli sama kirja kuin minulla, mutta näkökulma aivan toinen. Miten erilaisia asioita samasta teoksesta voikaan saada irti! Kehityin mielestäni varsinkin arvostelun ja novellin kirjoittajana. Lisäksi en ollut aikaisemmin kovinkaan tarkasti tulkinnut kuvia, joten sen tekeminen oli uutta.

Kaiken kaikkiaan matka sanani on kanssa on tuntunut kovin lyhyeltä. Eikö juuri ollut elokuu, kun tuskailin kaikkien blogger-ohjelmien kanssa ja ärsyynnyin, kun kuvat eivät menneet siihen kohtaan mihin halusin. Lyhyt tai ei, niin ei ainakaan tyhjää täynnä. Olen tehnyt niin paljon ja löytänyt niin monen monta hienoa asiaa ja näkökulmaa, etten voi kuin vain olla tyytyväinen. Sitä paitsi, tämä oli vain osa matkaa. Tasa-arvon kanssa kun tulee elämään koko elämänsä.

Yksi apukysymyksistä tätä postausta varten oli "Miltä oma sana tuntuu koko projektin jälkeen?" Tykkään tuosta lauseesta, sillä tosiaan hyvin vahvasti tuntuu, että se on juuri oma sana, oli ennen blogin alkua ja myös sen jälkeen. Se on vain saanut uusia puolia ja avartanut reviiriään. Olen aina ollut sitä mieltä, että ilman tasa-arvoa ei ole mitään, siis ei yhtikäs mitään. Ei ihmisiä, ei luontoa, ei elämää. Sanan tärkeys on kasvanut blogitien varrella ja voin olla varma, että tasa-arvo säilyy yhtenä tärkeimmistä päämääristäni elämässäni.

"I don't care who you are, what you have done, where you come from; I'll respect you until you give me a reason not to."

Kiitos ja kumarrus :)

Kuva ja sitaatti: weheartit.com

”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?”

Sitaatti: Minna Canth

Oikein hyvää tasa-arvon päivää kaikille :)

Järki, tahto ja omatunto tekevät meistä ylivertaisen, mutta samalla vastuullisen.

”Näinkö se siis tehdään? Kun toisella on jotain, mitä haluat, teet hänestä vihollisen. Sitten on oikein ottaa se.”

Kun merijalkaväen sotilas, veteraani Jake Sully päätyy korvaamaan surmattua kaksoisveljeään avaruustutkimusalukselle, ja pääsee tutustumaan Pandoran planeettaan, mikään ei mene niin kuin hän olettaa.

Eletään vuotta 2154. Ihmiskunta on tuhonnut oman maapallonsa, ja ainoa toivo uudesta alusta on matkustaa haalimaan luonnonvaroja muualta. Pandoran planeetalla ainoa ongelma kaivosyhtiölle on alkuperäiskansa na'vit, jotka varjelevat luontoaan ja siellä sijaitsevia älymetalli-ilmeentymiä henkeen ja vereen.

Jake Sully eksyy matkallaan Pandoran luonnossa ja lopulta törmää naispuoliseen na'viin, nuoreen ja kauniiseen Neytiriin. Tämä lupaa opettaa miestä kansan tavoille. Jake saa tehtäväkseen tutustua alkuperäiskansaan, ja saada heidät suostuteltua yhteistyöhön ihmisten kanssa. Hänellä on kolme kuukautta aikaa saada tietoa na'veista ja Pandoran luonnosta käyttäen apunaan avataria. Avatar on na'vin ja ihmisen dna-yhdistelmästä valmistettu mentaalisen linkin avulla hallittava virtuualikeho. Siinä ajatukset ovat ihmisen ja vartalo na'vin. Kutakin avataria voi hallita ainoastaan se, kenen dna:ta siihen on yhdistetty. Jake Sully päätyy tehtävään, sillä hänessä on samaa dna:ta kuin kaksoisveljessään. Kolme kuukautta on lyhyt aika. Jos sopimusta na'vien kanssa ei synny, asia ratkotaan asein. Mitään ei jätetä jäljelle.

Avatar on visuuaalisesti näyttävä kahden ja puolen tunnin elokuvaelämys, joka läimäyttää ihmiskuntaa kovaa kasvoille. Onko meidän aika katsoa peiliin ja miettiä näyttääkö tulevaisuutemme samalta? Miten pitkälle olemme valmiita menemään sen vuoksi, että saamme sen mitä itse haluamme? Jake Sullyn tehtävä laittaa hänet moraalisesti ahtaalle. Hän painottelee sen välillä, mitä hänen halutaan tekevän ja sen, mitä sydän sanoo. Samalla hän oppii alkuperäiskansan tapoja, ja hänelle alkaa valjeta, ettei ihmiskunta ole välttämättä kaikista viisain ja mahtavin. Na'vien suhde luontoon ja sen energiaan on jotain sellaista, mitä ihmiset eivät ole koskaan ehtineet löytää.

Koti. Onko se enää tutkimusaluksella vai planeetalla, jossa Jake on tottunut elämään?

Vihollinen. Miten tunnistaa vihollinen tilanteessa, jossa tutuissa ja turvallisissa on yhtäkkiä alkanut piillä uhka, ja tuntemattomista onkin tullut tärkeitä ja rakkaita? Monet kysymykset saavat vastauksia, mutta niiden hinta on suuri, ja ne vaikuttavat jokaisen elämään.

Roolisuorituksissa parhaiten onnistuu tohtori Grace Augustinea näyttelevä Sigourney Weaver, joka omaa henkilöhahmonsa äidillisyyden ja intohimon na'veja kohtaan vahvasti. Inhimillinen ja sympaattinen Augustine johtaa na'vi-operaatiota, ja kaivosyhtiölle tämä vahva ja omapäinen nainen on lähes yhtä suuri ongelma kuin itse alkuperäiskansa. Päähenkiösuoritukset ovat myös onnistuneita. Zoë Saldaña tekee loistavaa jälkeä, ja pystyy luomaan vakuuttavan, itsenäisen ja vahvan Neytirin hahmon. Sam Worthington puolestaan osaa hienosti tuoda esiin Jake Sullyn kamppailun oikean ja väärän välillä, ja näyttää tämän inhimillisen puolen. Jaloistaan halvaantuneen sotilaan näytteleminen on haastavaa, mutta Worthington onnistuu saamaan siitä uskottavaa. Kaivosyhtiön turvajoukkojen ns. ”pahasta pomosta” Miles Quaritchista (Stephen Lang) on tehty turhankin ronski, mutta hän ajaa asiansa juonen pahiksena.

”Ihminen asetetaan muun luomakunnan yhteyteen, ei sen yläpuolelle, hänellä ei ole oikeutta alistaa ja tuhota."

"Ihmisellä on kyky hallita ja muokata maailmaa, mutta myös vastuu tekemisistään.”

Viime lukukauden uskonnonkokeeseen ei ollut hirveästi aikaa lukea, mutta nämä lauseet koealueesta jäivät viimeisinä iltoina kuitenkin mieleeni. Harmi vain, että juuri niitä ei kysytty kokeessa :) Lauseet tiivistävät mielestäni vahvasti sen millä tavalla meidän tulisi toimia ja ajatella, jotta se mikä elämässä on tärkeää, toteutuisi mahdollisimman hyvin jokaisen osapuolen kohdalla. Eriarvoisuutta koetaan usein ihmisten välillä, mutta viime vuosikymmeninä huoli ympäristöstämme on herättänyt ihmisiä siihen, miten eriarvoiseksi olemme itsemme luonnon suhteen asettaneet.

Tulevaisuuselokuvat ovat usein naurettavia niiden todenmukaisuuden puuttumisen ja monimutkaisen tieteen vuoksi, omakohtaisena kokemuksena sanottakoon mm. Apinoiden planeetta. Avatar on ideallaan ja toteutuksellaan uskottava ja helposti ymmärrettävä poikkeus. Se on upea ja koskettava muistutus siitä mihin itsekkyys ja ihmisten tahto hallita voi johtaa. Se on samalla tarina rajoja tuntemattomasta rakkaudesta, luottamuksen voittamisesta ja siitä miten moraali meitä ohjaa. Na'vien suhde luontoon ja ympäristön kauneuteen on jotain hyvin ainutlaatuista ja kadehdittavaa. Ajattelu ja toiminta, jossa pyritään yhteiseen hyvään, ja kaikille yhtäläisiin oikeuksiin, on loppuen lopuksi kaikille parasta. Elokuva herättää meidät siihen, että on aika toimia niin ennen kuin on liian myöhäistä.

Avatar on ehdottomasti niiden kahden ja puolen tunnin, monen nenäliinan, liikutuksen, vihan ja onnellisuuden hetkien, sekä sotkeutuneiden ripsarien arvoinen.

*****

Avatar, 2009, ohjaus James Cameron
kuvien lähteet: www.amazon.com, www.wallse.net

Suomalainen voittaa aina

1969

Tuijottavat silmät, kaikki kohdistuneina häneen, poikaan, joka seisoi luokan edessä punaisessa villapaidassa ja vihreissä samettihousuissa. ”No niin lapset, kuunnelkaapa”, opettaja sanoi mairea hymy huulillaan. Hänkin tuijotti. Silmälasien takaa loistavat kirkkaansiniset silmät arvioivat lasta päästä varpaisiin ennen kuin hän jatkoi. ”Tässä meillä on Henry. Henry on tullut tänne kaukaisesta maasta, jonka nimi on Biafra.” Oppilaat katsoivat uteliaina poikaa ja joku osoitti häntä näyttävästi sormellaan kuiskaten samalla vierustoverilleen jotain. ”Biafrassa oli paljon nälänhätää ja suuri kansanmurha, jonka vuoksi moni suomalainen pelasti sieltä lapsia turvaan tänne koti-Suomeen. Tällaista kutsutaan adoptioksi...” Opettajan puhe meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Etupenkissä istuva poika kuiskasi kaverilleen: ”Katso sen ihoa.”

1972

Hihittelyä luokassa, hikoavat kädet, pälyilevät silmät. Pian se olisi, hänen vuoronsa puhua. Mallan vuoro oli häntä ennen. Oi miksi, miksi hänellä oli juuri tuo kohta? Häntä muutenkin ujostutti puhua niin monen ihmisen edessä ihan yksin. Eikö opettaja voisi antaa puheenvuoroa jollekin toiselle? Hän ei halunnut olla tässä luokassa, hän halusi pois.Hän halusi kotiin äidin luokse. Luokka hiljeni. Poika katsahti ympärilleen havahtuen hermostuneista ajatuksistaan. ”No, mutta Henry, sehän on sinun vuorosi”, opettaja sanoi hymyillen, mutta katsoessaan tätä silmiin ei poika voinut olla varma oliko se kilttiä vai pahaa hymyä. Hiljaa vavisten ääni kantautui pienen toisluokkalaisen suusta. ”Nee-ke-ri pe-see kas-vo-jaan vaan ei se val-ke-ne mil-loin-kaan”, tämä luki aapisestaan. Lisää hihittelyä, nyt jo paljon äänekkäämpää. Se oli ohi. Hän oli lukenut. Poika vajosi osittain pulpetin alle.

1973

”Mitä on tapahtunut, Henry?” äiti tivasi. Kukallinen pöytäliina kirveli silmiä, mutta poika ei nostanut katsettaan. ”Kulta, sinun on pakko kertoa, eihän asialle voi muuten tehdä yhtään mitään”, äiti jatkoi. ”Eihän sille muutenkaan voi”, kuului pojan hiljainen ääni vasten pöytää. Se sisälsi pienen pojan pelkoa ja epätoivoa. Hän tunsi äidin istuutuvan viereensä ja kohottavan hänen kasvonsa ylös. Itkusta punaiset silmät kohtasivat äidin vihreät, suuret ja sydämelliset silmät. ”Kaikelle voi aina tehdä jotain. Elämässä täytyy välillä taistella, jotta asiat toteutuvat. Minä taistelin sinusta, että saisin juuri sinut lapsekseni enkä luovuttanut!” äiti huudahti ja hänen hiustensa tumma sävy korostui niiden heilahtaessa vaaleaa ihoa vasten. Hän oli todella kaunis. ”Me kohtaamme aina vastoinkäymisiä, mutta oikealla asenteella niistä selviää. Puhu minulle”, äiti pyysi vielä kerran.

1975

Hän sai suunsa ajoissa kiinni, kun tunsi päänsä kastuvan johonkin märkään. Silmiään hän ei uskaltanut avata, sillä ei halunnut kohdata todellisuutta. Älä vain hengitä, älä vain hengitä. Jaksa vielä hetki, sinun on pakko. Seban sormet puristivat niskasta, kädet tarrautuivat niin lujaa kiinni istuimen reunoille kuin vain ikinä pystyi. Sitten se loppui, ote hellitti. Hän sai ilmaa, suussa maistui pahalta. Ovi kalahti ja hän jäi makaamaan kaakeleille lukitun vessakopin lattialle. Vesipisarat noruivat hiuksista olkapäille. Ne olivat ottaneet hänen viulunsakin, kotelo näkyi lavuaarin alla tyhjillään. Koulupäivän viimeiset kellot pirahtivat soimaan.

1978

”Tämä oli viimeinen tikki!” kirkui äiti rehtori Pöystille. ”Minä en siedä tällaista eikä siedä poikanikaan! Tästä on tultava loppu. Kuulkaa, minulla on juridista valtaa enemmän kuin uskottekaan ja minä aion kyllä tehdä tästä jutun",-”Äiti älä!” poika keskeytti, mutta se tepsi vain hetkeksi. ”Kuule, Henry minä en lopeta!” äiti paasasi ja sitten hän kääntyi takaisin rehtorin puoleen. ”Jos te ette pysäytä tätä te tulette katumaan syvästi, sillä minun pojastani, minun ikiomasta pojastani tulee vielä jotain suurta, ja silloin sinä ja kaikki muut, te tulette ja kerjäätte polvillanne hänen edessään!” Siihen äiti lopetti, hän oli aina ollut kovin tempperamenttinen. Hän otti poikaa kädestä ja retuutti tämän ulos koululta.

1979

Äiti makasi sängyllä. Hän oli laihtunut puoleen entisestään ja vaalea iho oli muuttunut entistä kalpeammaksi. Mutta hymy oli yhtä suuri. ”Henry, sinä tulit. Eikö sinun pitäisi olla lukemassa biologiaa?” äiti ihmetteli. Oli ylioppilaskirjoitusten aika. Hän ei ollut lopettanut ohjeistamista ja hoivaamista, vaikka syöpä oli yrittänyt tehdä hänestä juuri tuon ohjeistamisen ja hoidon kohteen. ”Ihan kohta”, poika vastasi äitinsä kysymykseen ja istahti vuoteen reunalle. Äidin hengitys kähisi katkonaiseksi.

1979

Hän itki. Lujaa. Kattolamppu meni rikki ja lensi päin seinää pirstoutuen sadoiksi palasiksi.”...tämä nainen teki juridiikan saralla merkittävää työtä nuorten oikeuksien parissa ja sai ensimmäisenä naisena kansainvälisen oikeusasia-palkinnon sekä auttoi valmistelemaan eduskunnan hyväksyttäväksi useita rasismin vastaisia lakiesityksiä...” Nuori mies otti radion ja paiskasi senkin päin seinää.

Lakitoimistossa oli hiljaista.”Tämä laatikko on osoitettu sinulle”, sanoi juristi ja ojensi nuorukaiselle pienen ruskean puulaatikon, joka oli sidottu naruilla kiinni. Nauhat avautuivat helposti ja mies raotti puista kantta, jolloin laatikon sisältä paljastui lyhyt viesti. Se oli kirjoitettu haparoivalla käsialalla.

”Henry,

minä tiedän, että kuolen. Lääkärit yrittävät peitellä sitä ja niin yrität sinäkin, mikä on ihanaa, sillä näen, että haluat suojella minua. Vaikka minä lähden en ole siltikään kovin surullinen, sillä tiedän tehneeni kaikkeni sinun hyväksesi. Henry, sinulla on vahvat lähtökohdat siihen mitä haluat tehdä. Sinä olet voimakas, uskalias, rohkea, nöyrä ja rakastettava ihminen. Sinä saat elämässäsi mitä ikinä vain haluat.

Rakkaudella,

äitisi”

Yhtäkkiä oli helpompi hengittää.

2012

Samassa silmäni rävähtivät auki. Katseeni kiersi ympäri huonetta ja tajusin olevani kotona, omassa sängyssäni. Ikkunasta näkyi pelkkää pimeää eikä ihme, sillä katsoessani rannekelloa se näytti vasta puoli viittä. Hengitykseni alkoi pikku hiljaa tasaantua ja yritin tsempata itseäni. Tästä tulisi pitkä ja merkittävä päivä, siitä olin varma. ”Henry?” oikealta puoleltani kuiskattiin. Amanda oli hereillä. Silmät sirrissä vaimoni katsoi minua ja kysyi: ”Onko kaikki hyvin? Sinä näytät jotenkin... usvaiselta.” Taas noita taiteilijoiden käyttämiä adjektiiveja, joista en tajunnut mitään. Usvaiselta? ”Tiedätkös, kuulostaa jotenkin oudolta, mutta näin juuri unessani elämäni kamalimmat ja merkittävimmät tapahtumat pikakelauksella”, naurahdin, ja Amanda otti kädestäni kiinni huokaisten samalla. ”Tiedän, että tämä päivä jännittää sinua ja arvaa jännittääkö minua myös! Mutta nyt meidän on pakko nukkua, herätys on vasta kolmen tunnin kuluttua, sinun täytyy olla tänään pirteänä”, Amanda sanoi, antoi suukon nopeasti poskelleni ja nukahti viereeni. Hänellä oli täydelliset unenlahjat. Minä puolestani valvoin. Ne kolme tuntia olivat elämäni pisimmät.

Murot liikahtelivat maidossa, kun pyörittelin lusikkaani kulhossa. Amandan voileipä siirtyi lautasen vasemmasta reunasta oikeaan, muttei suuhun. ”Tämä päivä on erittäin mielenkiintoinen, sillä Suomen 12. presidentinvaalien toinen kierros järjestetään tänä sunnuntaina. Ennakkosuosikkeina pidetyt kokoomuksen Eeli Sillanpää sekä vihreiden Henry Montgomery ovat siis tällä kierroksella mukana. Kiinnostavaa on myös se, että nämä ovat ensimmäiset presidentinvaalit lakiuudistuksen jälkeen, jonka myötä myös muut kuin syntyperäiset suomalaiset saavat asettua ehdolle...” ”Laitetaanko radio kiinni?” Amanda kysyi nähdessään tuskaisen ilmeeni. Nyökkäsin ja siirsin murokulhon jääkaappiin.

Rannekelloni näytti kuutta. ”Voi kamala, voi kamala, minä kuolen”, Amanda dramatisoi vieressäni, kun astuimme sisään Tavastialle, jossa vaalivalvojaisiani oli valmisteltu jo koko päivä. ”Hei, ethän sinä ole edes ehdolla”, naurahdin, ja samassa joku otti valokuvan, ja Sari riensi luokseni. Hän oli avustajani, päälle viisikymppinen rouvasihminen, joka oli aika rasittava ja höpöttäjä aika ajoin, mutta tiesin hänen olevan myös luotettava. ”No niin, no niin, kaikki on nyt valmista ihan justiinsa, vielä olisi muutama haastattelu tässä", Sari touhotti.  "Tuolla on yle ja tuolla mtv3, ja mikset muuten vastannut puhelimeen puoli tuntia sitten kun tarvitsin mielipiteesi lautasliinojen kuvioinnista?” Sari ohjasi meitä peremmälle.”Niin ja täällä on muutama henkilö, jotka varta vasten tahtoivat tavata sinut ja minä lupasin, että puhut heille...” Amanda pyöräytti silmiään huvittuneesti ja otti kädestäni paremman otteen, kun Sari ohjasi meidät takahuoneeseen.

Avatessani oven silmäni eivät olleet uskoa näkemäänsä. Minun ikäiseni viisi miestä, muutama heistä pukuihin sonnustautuneena, yhdellä valtava parta, seisoivat siellä. Tuo parrakas mies ojensi kättään minua kohti. Tartuin siihen ja haistoin samalla vahvan viinan ja tupakansekaisen tuoksun. ”Seba, mitä sinä täällä teet?” kysyin ilmeettömästi. En tiennyt miten reagoida, sillä en tiennyt mitä he halusivat. Viimeöisen painajaiseni rippeet alkoivat pyöriä mielessäni samantien. ”Minä..” Seban ääni oli käheä ja siinä maistui vahvasti elämä ja kokemukset, mutta myös jokin sellainen mitä en siinä ollut aiemmin huomannut. Katumus. ”...Niin. Halusin vain tulla sanomaan tässä ennen näitä vaalihärdelleitä, että.. että sinusta tulisi hyvä presidentti.” Katsoin häneen hieman ihmeissäni. ”Kiitos, arvostan sitä kovasti.” Olimme pitkään hiljaa. Seba yskäisi välillä ja kiinnitin huomioni muihin miehiin. Hekin näyttivät tutuilta. Tunnistin vanhat kiusaajani Antin, Johanin, Antonin ja Masan, osan paremmassa kunnossa, osan vähän huonommassa. Viimein Seba ryhdisti asentoaan ja sanoi: ”Minä äänestin sinua.” Hämmästyin enkä osannut peitellä sitä, mutta ei sillä ollut mitään väliä. Seba ja muut tekivät lähtöään. Vielä ovelta tuo parrakas mies kääntyi puoleeni ja kuiskasi: ”Ja anteeksi. Anteeksi niin helvetisti että tehtiin mitä tehtiin.” Sitten hän meni, mutta se ei minua haitannut, sillä minut valtasi vapautunut olo ja mieli, ja samassa minun teki kovasti mieli mennä valitsemaan Sarin kanssa lautasliinoja.

Kello 21.08. ”Ja nyt meillä on viimein selvillä toisen kierroksen vaalivoittaja ja samalla Suomen kahdestoista presidentti!” kuulutti lukija. Amanda jaksoi hymyillä vierelläni, kun oma ilmeeni muistutti sitä enää kaukaisesti. ”Kävi miten kävi, olet ollut niin loistava”, Amanda kuiskasi korvaani. Sydämeni tykytti enemmän kuin ikinä ja silloin muistin äidin kirjeen, sen pienen viestin siinä puisessa rasiassa, jonka olin saanut joskus kauan sitten. Kokeilin vaistonomaisesti taskuani ja siellä tuntui jotain rapisevaa. ”Tiesin, että tarvitsisit sitä”, Amanda sanoi ja vinkkasi silmää. Pieni paperinpala rypistyi kädessäni ja kun kuvani ponnahti televisioruudulle Suomen 12. presidentti-otsikon yläpuolelle, minä pyörryin.