Mutta sekään ei riittänyt. Ingelin piti saada mies, jonka Aliide oli nähnyt ensimmäisenä. Sen ainoan, jonka Aliide olisi halunnut. Olisi ollut kohtuullista, että Aliide olisi saanut edes jotain, että hänen kömpelö elämänsä olisi saanut edes miehen, jonka hän olisi halunnut, se olisi ollut oikein, edes sen kerran.
Aliide Truu on jo vanha nainen. Mies on kuollut, tytär asuu Suomessa, mutta Aliide herää joka aamu Viron maaseudulla, omassa kotitalossaan. Etikkakurkut täytyy valmistaa talven varalle, tomaatit pitää säilöä. Kaikki täytyy valmistaa joka syksy, vuodesta toiseen. Talvi-tytär tulee käymään jos tulee, mutta sen varaan ei kannata laskea. Tämä nimittäin asuu Suomessa eikä välitä tuon taivaallista omasta isänmaastaan. Mikä vahinko, Aliide harmittelee usein. Pihalla kasvaa sipuliomena-, kriikuna- ja luumupuut, joihin mehiläiset ovat tehneet pesän ja pihaan johtavan tien päässä kasvaa valtavasti hopeapajuja. Päivät sujuvat tuttuun tapaan radiota kuunnellen, omassa kodissa, elämän pienissä onnen hetkissä. Mutta eräänä päivänä elämän sekoittaa pihalle ilmestynyt mytty, nuori tyttö, joka repii auki turvallisen arjen ja päästää valloilleen kaiken sen, joka pitäisi unohtaa. Vuosisatoja kyteneet vanhat hiillostuneet, mutta eivät ihan vielä sammuneet muistot, jotka roihahtavat isoksi tunteiden paloksi. Jokaisella ihmisellä on oma elämäntarinansa, toisilla se on puhtoinen, toisilla synkkääkin synkempi, jollain se on sekava ja seuraavalla puolestaan yllätyksellinen. Mutta Aliide Truulla se on poikkeuksellisen syvä ja mielenkiintoinen.
-Levitä jalkoja.
Hän levitti.
-Enemmän.
Hän totteli. Pasa runkkasi hänen takanaan. Ruudulla mahakas mies työnsi kyrpäänsä kohti tytön kasvoja ja aikoi tulla tytön kasvoille.
Tytöllä oli hänen kasvonsa.
Tytön kasvot peittyivät spermaan. Toinen mies työnsi kyrpääsnä tytön sisään ja alkoi voihkia. Pasa laukesi, lämmin lima valui pitkin Zaran reisiä. Pasa veti housunsa kiinni ja meni ottamaan oluen. Tölkki naksahti auki. Pasan pitkät kulaukset kimpoilivat miltei tyhjässä huoneessa. Zara oli yhä kontillaan videon edessä. Polviin sattui.
Zara on vasta nuori typykkä. Vladivostokista Berliiniin päätynyt Zara elää tyttökommuunissa myyden itseään länsimaisille miehille verkkosukkahousut jalkojaan puristaen. Pasa on hänen pomonsa. Pasa hankkii asiakkaita, Pasalle hän on velkaa. Jos hän tanssii huonosti tai asiakas valittaa, velka kasvaa. Pasa vahtii, että kaikki sujuu. Vaikka Zara on vasta parikymppinen, hän on kokenut enemmän kuin moni muu. Oikea elämä tuntuu kovin kaukaiselta neljän seinän sisällä, mutta se ei estä Zaraa unelmoimasta. Jonain päivänä hän olisi muualla. Jonain päivänä.
Kun kaksi näin vahvaa persoonaa tapaa toisensa, asioista voi tulla monimutkaisia, mutta samalla kauniita, raakoja, tunteellisia, katkeria ja uskomattomia. Zaran löytäessä Aliiden myös Aliide löytää Zaran. Muistot palaavat pintaan eikä niitä voi enää piilotella. Mutta suurena nousee myös muistoista rakentunut ja jo nielty rakkaus, niin vahva rakkaus, että edes kirjan teksti ei pysty sitä loppuun asti kuvailemaan vaan siihen tarvitsemme omaa kykyämme rakastaa. Puhdistus osoittaa, kuinka monen muun elämään yksi ihminen voi vaikuttaa. Emme elä yksin, sillä jokaisella sanallamme, kirjoituksellamme, asenteellamme on vaikutusta johonkin toiseen. Tekemisistämme ja itsekkyydestämme joutuu vastaamaan aina joku, joko me itse tai joku muu. Mutta onko itsekkyys sittenkään aina vain oman edun tavoittelua vai voiko sillä ajatella myös jonkun muun parasta? Asioita ei voi paeta, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ihminen ei saa rauhaa ennen kuin hänen kiemuransa on selvitetty.
Puhdistuksen vahvimmat puolet ovat sen kerronnassa käytetyt useiden henkilöiden näkökulmat. Asiat näytetään useiden eri kantojen kautta, joka osoittaa ihmisten erilaisuuden ja omat tavat käsitellä asioita. Samalla rivien välissä osoitettu selkeä kannanotto yhteiskunnan eriarvoisuuteen ja muihin ongelmiin saa lukijan pohtimaan omia valintojaan ja sitä kuinka kiitollinen voi olla omasta paikastaan tässä maailmassa.
“Woman was taken out of man; not out of his head to top him, nor out of his feet to be trampled underfoot; but out of his side to be equal to him, under his arm to be protected, and near his heart to be loved.”
-Marguerite de Valois
Sanani on tasa-arvo. Ensimmäistä kertaa lukiessani ajattelin kirjan hyvin pintapuolisesti, ainoastaan katkerana rakkaustarinana, jota itse en ikinä haluaisi joutua kokemaan. Toisella kerralla lukiessani ymmärsin kaiken aivan uudella tavalla ja huomasin, kuinka vahvasti kirja käsittelee useita aiheita, myös kipeitä sellaisia. Vaikka Aliide ja Zara ovat vain kaksi henkilöä he edustavat koko muuta kansaa. Neuvostoaikana eläneinä esiin putkahtaa vahva eriarvoisuus: ihmisten julma kohtelu, bandiittien (neuvostovastaisten) tappo, raiskaus ja pahoinpitely sekä orjuuttaminen. Kirjassa se on koko ajan läsnä, joka tilanteessa. Ihmiset nousevat toinen toisensa yläpuolelle ja niin monta kertaa sana katkeruus alleviivautuu rivien välistä. Miksi minulle kävi näin? Onko reilua, ettei minulle koskaan käynyt niin kuin hänelle? Asioista vaietaan, kuin niitä ei olisi olemassakaan. Itse vasta myöhemmin eläneenä pystyy silti kuvittelemaan kaiken ja ajattelemaan itsensä samaan tilanteeseen. Itselleni tuli vahva empatian tunne ja tahto hypätä sisälle kirjan tapahtumapaikkoihin, henkilöiden luo auttamaan heitä heidän valinnoissaan ja päätöksissän. Aika on parantanut osan haavoista ja kiitollisena voimme todeta jopa muutamien teoista haaleasti sumentuneen ja parantuneen, mutta kokonaan niitä ei voi ja saa kuitenkaan koskaan unohtaa. Nuoren Zaran tarina ottaa nimittäin vahvasti kantaa vielä tälläkin hetkellä naisten aseman eriarvoisuuteen ja heidän seksuaaliseen hyväksikäyttöönsä. Virossa tapahtuvat asiat saavat huomaamaan, että niin kaukana, mutta myös lähellämme on jotain, johon meidän täytyy puuttua. Meidän täytyy muistaa silti elää yhdessä optimismin kanssa. Kaikki mitä haluamme, on saavutettavissamme.
Mutta mikä ihmeen puhdistus? Mietin pitkään aivojeni perukoilla asti ajatuksia hakien mitä nimi pitää sisällään ja mitä se haluaa tässä ilmaista. Kirjassa monessa kohtaa ilmassa leijuu katkeruus ja syyllisyydentunto, jotka huutavat jotakuta, joka voisi tuhota ne. Eniten näen päähenkilöiden elämän sekasorron. Se vasta kaipaakin puhdistamista. Menneisyyden haamut ja pahat teot täytyy ensin tutkia kunnolla, selvittää ennen kuin ne voidaan hävittää. Pölyt ja vanhat tomut pitää puhdistaa, jotta kaiken voi aloittaa ja lopettaa puhtaalta pöydältä.
Puhdistuksen voima on sen yhteinäisessä sanomassa, joka kätkee sisäänsä niin paljon, että ajatukset saavat aivan uusia ulottuvuuksia. Se osoittaa, kuinka monimutkainen ja särkyvä ihmishenki oikeastaan onkaan.
Henkilökuva.
"We are all the same people with sinning hearts that make us equal."
-Emery, listening to Freddy Mercury
Minulla kesti kauan valita, sillä kirjan päähenkilöt, vahvat naiset ovat molemmat niin mielenkiintoisia. Lopulta päädyin Aliideen. Häneen siksi, että jokin vanhan naisen elämässä on sellaista, jota itse en ikinä halua nähdä tai kokea, mutta joka juuri siksi kiinnostaa ihan vain kirjan toiselta puolen katsottuna.
Aliide on pinnalta kova kuin kivi. Koko elämän ajan kasautunut katkeruus, turhat yritykset, tyytyminen huonompaan, koska parempaan ei ole mahdollista, on sen aikaansaanut. Alussa Aliide tuntuu etäiseltä, tympeältä, sydämettömältä. Onko hän sisältäkin noin kova? Ei, ei hän ole. Kirjaa eteenpäin lukiessa huomaa, kuinka inhimillinen olento Aliide oikeastaan on. Hän on halunnut sitä, mitä me kaikki haluamme. Onnellisen tulevaisuuden, jossa koemme, että saamme rakastaa. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitää. Mutta Aliiden vahvuus on sinnikkyys, joka voi koitua myös kohtaloksi. Hän jaksaa, läpi sodan, vihan ja syyllisyyden, vaikka puntarissa olisi jonkun toisen elämä, tavoitella sitä kaikkea, mitä hän ei ole koskaan saanut.
Puhdistus on siis myös rakkaustarina. Ehkei se onnellisin niistä, mutta sellainen se kuitenkin on. Aliide on hyvä peluri. Hän osaa peitota häviöstään aiheutuvat tunteet ja padota ne. Hän osaa vetää oikeista naruista saadakseen kaiken näyttämään päällisin puolin hyvältä. Mutta sisällä, siellä kytee voimista suurin, rakkaus. Vaikka on kiellettyä tuoda se esiin, se elää loputtomiin ja huonoina hetkinä Aliide sukeltaa syvälle omaan mieleensä, siihen elämään, jonka hän niin haluaisi. Hän haluaa sitä niin kovasti, että millään eikä kenelläkään ole mitään väliä.
Hans ei ollut sittenkään, ei edes tässä tilanteessa, lyönyt häntä. Hän olisi voinut, Aliide oli odottanut, että Hans tekisi niin, tempaisisi pöydältä pullon ja iskisi häntä sillä päähän tai mäiskisi lapiolla, mutta Hans ei ollut tehnyt sitä. Niin hyvä Hans oli, niin paljon hänestä sittenkin välitti. Kukaan ei ollut niin hyvä kuin Hans, Aliiden kaikkein kaunein Hans.
Mutta kivikin voi sulaa, kunhan saadaan riittävästi lämpöä. Edes Aliide ei ole niin kova, että ihminen, sellainen, joka viimein havahduttaa hänet elämänsä päätöksiin, ei sulattaisi ulkokuorta ja toisi esiin sisältä kumpuavat tunteet. Samalla huomaa Aliiden omaavan omantunnon, vaikka sellainen on tuntunut olevan pimennossa pitkään. Ei hän ollut niin hyvä äiti, ei hän halunnut siskonsa parasta, se nyt tuli tahtomattakin. Mutta kuitenkin, edes pienesti, Aliide on syyllisyydentuntoinen ja haluaa saada kaiken anteeksi.
Aliide on siitä erityinen, että hänen vahvuutensa heikentävät häntä myös osittain. Suuri rakastamisen kyky tuo hänen elämäänsä niin paljon ihanaa valoa samalla hukuttaen pahat muistot hetkeksi pinnan alle. Mutta vain hetkeksi. Vahva halu tehdä rakkauden eteen mitä tahansa, voi saada laiminlyömään elämän muut tärkeät arvot. Sinnikkyys vie häntä elämässä eteenpäin, mutta samalla se voi pysäyttää sen odottamattomalla tavalla. Yksi erikoinen piirre, jonka pistin myös merkille on Aliiden äidillisyys, joka ei osoittaudu kummoiseksi hänen omaan tyttäreensä kohdistamallaan toiminalla, mutta joka herää myöhemmin, vanhempana ja suurempana kuin koskaan.
Välillä minulle tuli outo tunne. Halusin itkeä, sillä olin niin surullinen siitä, millaisen elämän Aliide on elänyt. Se on kaunis, mutta aivan erilaisella tavalla. Kauneus on nimittäin vain pintaa, siloteltua sellaista. Kuoren alta paljastuu rosoisuus, johon kätkeytyy niin paljon historian hakkaamia raunioita ja vuosien takaisia vaiettuja sanoja, että niitä on vaikea edes käsittää. Herää ajatuksia siitä, miten paljon paremmin jollain toisella voi mennä verrattuna toiseen. Voiko sellaisen tapahtuman estää? Voimmeko joskus sanoa elävämme kaikki yhtä onnellisesti? Se riippuu meistä itsestämme ja siitä mitä haluamme ja mitä olemme valmiit tekemään.
Miten ihminen voi haluta niin paljon hyvää, muttei koskaan saada sitä? Mutta vastaus piileekin ihmisten erilaisuudessa. Ehkä me emme saaneet sitä, mutta entäpä jos Aliide sittenkin sai kaiken sen, jonka halusi? Sitä emme ehkä saa koskaan tietää.
Sofi Oksanen: Puhdistus, 2008
Kuva: Puhdistus - näytelmä 2007, www.hs.fi
Otsikko: emasüda (viro), suom. äidinsydän
