Suomalainen voittaa aina

1969

Tuijottavat silmät, kaikki kohdistuneina häneen, poikaan, joka seisoi luokan edessä punaisessa villapaidassa ja vihreissä samettihousuissa. ”No niin lapset, kuunnelkaapa”, opettaja sanoi mairea hymy huulillaan. Hänkin tuijotti. Silmälasien takaa loistavat kirkkaansiniset silmät arvioivat lasta päästä varpaisiin ennen kuin hän jatkoi. ”Tässä meillä on Henry. Henry on tullut tänne kaukaisesta maasta, jonka nimi on Biafra.” Oppilaat katsoivat uteliaina poikaa ja joku osoitti häntä näyttävästi sormellaan kuiskaten samalla vierustoverilleen jotain. ”Biafrassa oli paljon nälänhätää ja suuri kansanmurha, jonka vuoksi moni suomalainen pelasti sieltä lapsia turvaan tänne koti-Suomeen. Tällaista kutsutaan adoptioksi...” Opettajan puhe meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Etupenkissä istuva poika kuiskasi kaverilleen: ”Katso sen ihoa.”

1972

Hihittelyä luokassa, hikoavat kädet, pälyilevät silmät. Pian se olisi, hänen vuoronsa puhua. Mallan vuoro oli häntä ennen. Oi miksi, miksi hänellä oli juuri tuo kohta? Häntä muutenkin ujostutti puhua niin monen ihmisen edessä ihan yksin. Eikö opettaja voisi antaa puheenvuoroa jollekin toiselle? Hän ei halunnut olla tässä luokassa, hän halusi pois.Hän halusi kotiin äidin luokse. Luokka hiljeni. Poika katsahti ympärilleen havahtuen hermostuneista ajatuksistaan. ”No, mutta Henry, sehän on sinun vuorosi”, opettaja sanoi hymyillen, mutta katsoessaan tätä silmiin ei poika voinut olla varma oliko se kilttiä vai pahaa hymyä. Hiljaa vavisten ääni kantautui pienen toisluokkalaisen suusta. ”Nee-ke-ri pe-see kas-vo-jaan vaan ei se val-ke-ne mil-loin-kaan”, tämä luki aapisestaan. Lisää hihittelyä, nyt jo paljon äänekkäämpää. Se oli ohi. Hän oli lukenut. Poika vajosi osittain pulpetin alle.

1973

”Mitä on tapahtunut, Henry?” äiti tivasi. Kukallinen pöytäliina kirveli silmiä, mutta poika ei nostanut katsettaan. ”Kulta, sinun on pakko kertoa, eihän asialle voi muuten tehdä yhtään mitään”, äiti jatkoi. ”Eihän sille muutenkaan voi”, kuului pojan hiljainen ääni vasten pöytää. Se sisälsi pienen pojan pelkoa ja epätoivoa. Hän tunsi äidin istuutuvan viereensä ja kohottavan hänen kasvonsa ylös. Itkusta punaiset silmät kohtasivat äidin vihreät, suuret ja sydämelliset silmät. ”Kaikelle voi aina tehdä jotain. Elämässä täytyy välillä taistella, jotta asiat toteutuvat. Minä taistelin sinusta, että saisin juuri sinut lapsekseni enkä luovuttanut!” äiti huudahti ja hänen hiustensa tumma sävy korostui niiden heilahtaessa vaaleaa ihoa vasten. Hän oli todella kaunis. ”Me kohtaamme aina vastoinkäymisiä, mutta oikealla asenteella niistä selviää. Puhu minulle”, äiti pyysi vielä kerran.

1975

Hän sai suunsa ajoissa kiinni, kun tunsi päänsä kastuvan johonkin märkään. Silmiään hän ei uskaltanut avata, sillä ei halunnut kohdata todellisuutta. Älä vain hengitä, älä vain hengitä. Jaksa vielä hetki, sinun on pakko. Seban sormet puristivat niskasta, kädet tarrautuivat niin lujaa kiinni istuimen reunoille kuin vain ikinä pystyi. Sitten se loppui, ote hellitti. Hän sai ilmaa, suussa maistui pahalta. Ovi kalahti ja hän jäi makaamaan kaakeleille lukitun vessakopin lattialle. Vesipisarat noruivat hiuksista olkapäille. Ne olivat ottaneet hänen viulunsakin, kotelo näkyi lavuaarin alla tyhjillään. Koulupäivän viimeiset kellot pirahtivat soimaan.

1978

”Tämä oli viimeinen tikki!” kirkui äiti rehtori Pöystille. ”Minä en siedä tällaista eikä siedä poikanikaan! Tästä on tultava loppu. Kuulkaa, minulla on juridista valtaa enemmän kuin uskottekaan ja minä aion kyllä tehdä tästä jutun",-”Äiti älä!” poika keskeytti, mutta se tepsi vain hetkeksi. ”Kuule, Henry minä en lopeta!” äiti paasasi ja sitten hän kääntyi takaisin rehtorin puoleen. ”Jos te ette pysäytä tätä te tulette katumaan syvästi, sillä minun pojastani, minun ikiomasta pojastani tulee vielä jotain suurta, ja silloin sinä ja kaikki muut, te tulette ja kerjäätte polvillanne hänen edessään!” Siihen äiti lopetti, hän oli aina ollut kovin tempperamenttinen. Hän otti poikaa kädestä ja retuutti tämän ulos koululta.

1979

Äiti makasi sängyllä. Hän oli laihtunut puoleen entisestään ja vaalea iho oli muuttunut entistä kalpeammaksi. Mutta hymy oli yhtä suuri. ”Henry, sinä tulit. Eikö sinun pitäisi olla lukemassa biologiaa?” äiti ihmetteli. Oli ylioppilaskirjoitusten aika. Hän ei ollut lopettanut ohjeistamista ja hoivaamista, vaikka syöpä oli yrittänyt tehdä hänestä juuri tuon ohjeistamisen ja hoidon kohteen. ”Ihan kohta”, poika vastasi äitinsä kysymykseen ja istahti vuoteen reunalle. Äidin hengitys kähisi katkonaiseksi.

1979

Hän itki. Lujaa. Kattolamppu meni rikki ja lensi päin seinää pirstoutuen sadoiksi palasiksi.”...tämä nainen teki juridiikan saralla merkittävää työtä nuorten oikeuksien parissa ja sai ensimmäisenä naisena kansainvälisen oikeusasia-palkinnon sekä auttoi valmistelemaan eduskunnan hyväksyttäväksi useita rasismin vastaisia lakiesityksiä...” Nuori mies otti radion ja paiskasi senkin päin seinää.

Lakitoimistossa oli hiljaista.”Tämä laatikko on osoitettu sinulle”, sanoi juristi ja ojensi nuorukaiselle pienen ruskean puulaatikon, joka oli sidottu naruilla kiinni. Nauhat avautuivat helposti ja mies raotti puista kantta, jolloin laatikon sisältä paljastui lyhyt viesti. Se oli kirjoitettu haparoivalla käsialalla.

”Henry,

minä tiedän, että kuolen. Lääkärit yrittävät peitellä sitä ja niin yrität sinäkin, mikä on ihanaa, sillä näen, että haluat suojella minua. Vaikka minä lähden en ole siltikään kovin surullinen, sillä tiedän tehneeni kaikkeni sinun hyväksesi. Henry, sinulla on vahvat lähtökohdat siihen mitä haluat tehdä. Sinä olet voimakas, uskalias, rohkea, nöyrä ja rakastettava ihminen. Sinä saat elämässäsi mitä ikinä vain haluat.

Rakkaudella,

äitisi”

Yhtäkkiä oli helpompi hengittää.

2012

Samassa silmäni rävähtivät auki. Katseeni kiersi ympäri huonetta ja tajusin olevani kotona, omassa sängyssäni. Ikkunasta näkyi pelkkää pimeää eikä ihme, sillä katsoessani rannekelloa se näytti vasta puoli viittä. Hengitykseni alkoi pikku hiljaa tasaantua ja yritin tsempata itseäni. Tästä tulisi pitkä ja merkittävä päivä, siitä olin varma. ”Henry?” oikealta puoleltani kuiskattiin. Amanda oli hereillä. Silmät sirrissä vaimoni katsoi minua ja kysyi: ”Onko kaikki hyvin? Sinä näytät jotenkin... usvaiselta.” Taas noita taiteilijoiden käyttämiä adjektiiveja, joista en tajunnut mitään. Usvaiselta? ”Tiedätkös, kuulostaa jotenkin oudolta, mutta näin juuri unessani elämäni kamalimmat ja merkittävimmät tapahtumat pikakelauksella”, naurahdin, ja Amanda otti kädestäni kiinni huokaisten samalla. ”Tiedän, että tämä päivä jännittää sinua ja arvaa jännittääkö minua myös! Mutta nyt meidän on pakko nukkua, herätys on vasta kolmen tunnin kuluttua, sinun täytyy olla tänään pirteänä”, Amanda sanoi, antoi suukon nopeasti poskelleni ja nukahti viereeni. Hänellä oli täydelliset unenlahjat. Minä puolestani valvoin. Ne kolme tuntia olivat elämäni pisimmät.

Murot liikahtelivat maidossa, kun pyörittelin lusikkaani kulhossa. Amandan voileipä siirtyi lautasen vasemmasta reunasta oikeaan, muttei suuhun. ”Tämä päivä on erittäin mielenkiintoinen, sillä Suomen 12. presidentinvaalien toinen kierros järjestetään tänä sunnuntaina. Ennakkosuosikkeina pidetyt kokoomuksen Eeli Sillanpää sekä vihreiden Henry Montgomery ovat siis tällä kierroksella mukana. Kiinnostavaa on myös se, että nämä ovat ensimmäiset presidentinvaalit lakiuudistuksen jälkeen, jonka myötä myös muut kuin syntyperäiset suomalaiset saavat asettua ehdolle...” ”Laitetaanko radio kiinni?” Amanda kysyi nähdessään tuskaisen ilmeeni. Nyökkäsin ja siirsin murokulhon jääkaappiin.

Rannekelloni näytti kuutta. ”Voi kamala, voi kamala, minä kuolen”, Amanda dramatisoi vieressäni, kun astuimme sisään Tavastialle, jossa vaalivalvojaisiani oli valmisteltu jo koko päivä. ”Hei, ethän sinä ole edes ehdolla”, naurahdin, ja samassa joku otti valokuvan, ja Sari riensi luokseni. Hän oli avustajani, päälle viisikymppinen rouvasihminen, joka oli aika rasittava ja höpöttäjä aika ajoin, mutta tiesin hänen olevan myös luotettava. ”No niin, no niin, kaikki on nyt valmista ihan justiinsa, vielä olisi muutama haastattelu tässä", Sari touhotti.  "Tuolla on yle ja tuolla mtv3, ja mikset muuten vastannut puhelimeen puoli tuntia sitten kun tarvitsin mielipiteesi lautasliinojen kuvioinnista?” Sari ohjasi meitä peremmälle.”Niin ja täällä on muutama henkilö, jotka varta vasten tahtoivat tavata sinut ja minä lupasin, että puhut heille...” Amanda pyöräytti silmiään huvittuneesti ja otti kädestäni paremman otteen, kun Sari ohjasi meidät takahuoneeseen.

Avatessani oven silmäni eivät olleet uskoa näkemäänsä. Minun ikäiseni viisi miestä, muutama heistä pukuihin sonnustautuneena, yhdellä valtava parta, seisoivat siellä. Tuo parrakas mies ojensi kättään minua kohti. Tartuin siihen ja haistoin samalla vahvan viinan ja tupakansekaisen tuoksun. ”Seba, mitä sinä täällä teet?” kysyin ilmeettömästi. En tiennyt miten reagoida, sillä en tiennyt mitä he halusivat. Viimeöisen painajaiseni rippeet alkoivat pyöriä mielessäni samantien. ”Minä..” Seban ääni oli käheä ja siinä maistui vahvasti elämä ja kokemukset, mutta myös jokin sellainen mitä en siinä ollut aiemmin huomannut. Katumus. ”...Niin. Halusin vain tulla sanomaan tässä ennen näitä vaalihärdelleitä, että.. että sinusta tulisi hyvä presidentti.” Katsoin häneen hieman ihmeissäni. ”Kiitos, arvostan sitä kovasti.” Olimme pitkään hiljaa. Seba yskäisi välillä ja kiinnitin huomioni muihin miehiin. Hekin näyttivät tutuilta. Tunnistin vanhat kiusaajani Antin, Johanin, Antonin ja Masan, osan paremmassa kunnossa, osan vähän huonommassa. Viimein Seba ryhdisti asentoaan ja sanoi: ”Minä äänestin sinua.” Hämmästyin enkä osannut peitellä sitä, mutta ei sillä ollut mitään väliä. Seba ja muut tekivät lähtöään. Vielä ovelta tuo parrakas mies kääntyi puoleeni ja kuiskasi: ”Ja anteeksi. Anteeksi niin helvetisti että tehtiin mitä tehtiin.” Sitten hän meni, mutta se ei minua haitannut, sillä minut valtasi vapautunut olo ja mieli, ja samassa minun teki kovasti mieli mennä valitsemaan Sarin kanssa lautasliinoja.

Kello 21.08. ”Ja nyt meillä on viimein selvillä toisen kierroksen vaalivoittaja ja samalla Suomen kahdestoista presidentti!” kuulutti lukija. Amanda jaksoi hymyillä vierelläni, kun oma ilmeeni muistutti sitä enää kaukaisesti. ”Kävi miten kävi, olet ollut niin loistava”, Amanda kuiskasi korvaani. Sydämeni tykytti enemmän kuin ikinä ja silloin muistin äidin kirjeen, sen pienen viestin siinä puisessa rasiassa, jonka olin saanut joskus kauan sitten. Kokeilin vaistonomaisesti taskuani ja siellä tuntui jotain rapisevaa. ”Tiesin, että tarvitsisit sitä”, Amanda sanoi ja vinkkasi silmää. Pieni paperinpala rypistyi kädessäni ja kun kuvani ponnahti televisioruudulle Suomen 12. presidentti-otsikon yläpuolelle, minä pyörryin.